Tokiolaisessa salakapakassa – Mondossa julkaistu tarinani

Kaikki lukijani eivät ehkä vielä tiedä, että eilen (10.4. torstaina) Mondo-lehti julkaisi ensimmäisen virallisen juttuni :). Tämä oli minulle todella suuri saavutus, joka ei olisi ollut mahdollista ilman upeaa ja taitavaa avovaimoani Tiiaa. Tiia on aina ollut meistä kahdesta se lahjakkaampi kirjoittaja, joten sain häneltä todella paljon apua tarinan suhteen. Jos ette vielä ole ehtineet lukea uusinta Mondoa, tässä on mahdollisuus nähdä ainakin minun tarinani. Olen kopioinut tekstin periaatteessa suoraan, joten tekstimuodot yms. pitäisi olla samanlaiset kuin itse lehdessä. Yritin muotoilla tekstin kappaleita yms. paremmin tähän sopivaksi, mutta pahoittelen, jos en onnistunut siinä ihan parhaalla tavalla 🙂

Korostan sitä, että nämä eivät ole millään tavalla keksittyjä tarinoita. Jos haluatte, avaan juttuja mielelläni lisää blogin puolella, mutta tämä riippuu täysin teistä lukijoista 🙂

Enjoy!

Instagramistani löytyvä kuva lehden sivusta (kuvitus Mondon puolelta)

HAAVI AUKI -fiilis iskee jo Naritan lentokentällä. Olen ensimmäistä kertaa Japanissa. Olemme lähteneet reissuun yhdessä avovaimoni Tiian ja ystäväni Onnin kanssa. Vaikka japanilainen kulttuuri on ollut minulle suorastaan pakkomielle jo yli kymmenen vuoden ajan, mikään ei ole voinut valmistaa minua todellisuuteen. Tuloaulassa kadotan Tiian luoviessani japanilaisten liikemiesten ja turistien läpi. Etsin häntä katseellani ja löydän hänet televisiokameroiden edestä haastateltavana Tokion paikallisuutisiin. Tokiolaisten kuvausvimma jatkuu koko matkan ajan. Vaaleahiuksista Tiiaa tuijotellaan ja osoitellaan
ja hänestä otetaan jatkuvasti kuvia. Eräskin mies kävelee hänen ohitseen kadulla
Harajukun alueella ja häpeilemättä nappaa kuvan. Se ei ilmeisesti riitä, koska pian mies palaa ottamaan pari kunnon kuvaa. Tämä kaikki on vasta alkua ihmeelliselle matkalle.
JAPANILAISTEN KUULUISA kohteliaisuus käy selväksi pitkin matkaa. Esimerkiksi suuren Kinokuniya-kirjakaupan pikkuriikkisessä hississä on oma hissityttö, jonka toimenkuvana on pitää ovea auki sekä painaa kerrosnappuloita. Hotellissamme
jopa automaattiovilla on omat ovimiehensä. Siis automaattiovilla!
Kun Tiia ostaa kosmetiikkaa tavaratalosta, myyjä laittaa valkoiset silkkihansikkaat käsiinsä ja pyyhkii mahdolliset sormenjäljet pakettien muovipinnoilta ennen tuotteiden asettelemista paperikassiin. Eräässä hienossa liikkeessä myyjä ei halua vaivata
meitä niinkin maallisella asialla kuin omien ostoksien kantamisella. Hän saattaa meidät
kadulle asti, ojentaa ostokset ja kumartaa syvään.
PUBIMAISESSA IZAKAYA-RAVINTOLASSA huomaan, ettei kohteliaisuus rajoitu vain asiakaspalveluun. Vieruspöydän keski-ikäinen pariskunta vilkuilee suuntaamme ja supattelee keskenään. Jonkin ajan kuluttua he tulevat luoksemme sakepullon kanssa. He eivät osaa englantia, mutta sen he osaavat sanoa, että kyseessä on lahja, ”presento” japanilaisittain. He kaatavat kuppeihimme sakea ja kysyvät, mistä olemme kotoisin. Kiitämme vuolaasti ja kerromme olevamme Suomesta. Se tuntuu ilahduttavan pariskuntaa. Pian he palaavat pöytäänsä ja lähtevät ravintolasta. Hetken päästä meille tuodaan lämpimiä pistaasipähkinöitä, ja tarjoilijan mukaan nekin ovat tältä ystävälliseltä pariskunnalta.
EHDOTTOMASTI ERIKOISIN juttu sattuu kuitenkin eräänä iltana, kun päätän kysyä hotellin conciergelta sopivaa paikallisten baaria. Hän kertoo lähistöllä olevasta kantapaikastaan Yamatosta. Kyseessä on todella paikallinen baari, concierge
korostaa. Hän raapustaa paperille baarin nimen japanilaisilla hiragana-merkeillä.
Emme mieti hänen huomautustaan sen kummemmin, vaan lähdemme etsimään
paikkaa. Löydämme sivukadulta mitäänsanomattoman riisipaperioven, jonka takaa paljastuu japanilaisia täynnä oleva ravintola. En vieläkään tiedä miksi, mutta ilmoitettuani seurueemme koon meidät ohjataan saman tien alakertaan. Ja
kun sanon alakerta, tarkoitan kellaria. Ja kun sanon kellari, tarkoitan bunkkerin, kouluruokalan ja kellarin sekoitusta.
KUN AVAAN portaiden alapäästä löytyvän oven, suu loksahtaa auki. Ilma
on sakeana tupakansavusta. Pitkät yksinkertaiset pöydät, betoninen lattia
ja kova hälinä saavat paikan tuntumaan kolkolta. Koko baari hiljenee ja jokainen silmäpari tarkkailee kolmikkoamme. Elokuvissa tämä on se kohtaus, jossa musiikki katkeaa.
MISSÄ TAHANSA muualla sulkisin oven saman tien ja nousisin kiireesti portaat takaisin ylös, mutta luottamukseni Tokiota kohtaan on vankka. Astumme ovelta baarin puolelle, jolloin muut asiakkaat alkavat välittömästi taputtaa. Tämän jälkeen he jatkavat kuin mitään ei olisi tapahtunut, mitä nyt vilkuilevat meitä toisinaan sivusilmällä. Myöhäisestä ajankohdasta huolimatta paikalla on myös pari pikkulasta. Tuntuu kuin olisimme tulleet suuren japanilaisen perheen savuiseen olohuoneeseen. Maksamme parin euron  arvoisen sisäänpääsymaksun ja tilaamme oluet. Eteemme tuodaan myös pieni
lautasellinen erikoisennäköistä syötävää, johon kukaan meistä ei uskalla koskea. Juomme juomat rauhassa, ja kun poistumme, kaikki kääntyvät jälleen tuijottamaan.
Mieleenpainuva hetki upealla tavalla oudossa mutta lämpimän ystävällisessä maassa.