Jerry / Pako Arjesta

”Mitä kuuluu?” oli aikoinaan hyvin yksinkertainen kysymys, johon oli yhtä yksinkertainen vastaus. Enää en tiedä, mitä vastaisin, kun tuota kysytään. Vastaan edelleen ”ihan hyvää” tai muuta sellaista, mutta joka kerta mietin päässäni, pitäisikö mieluummin puhua totta, edes osittain. En ole kirjoittanut blogiinkaan moneen kuukauteen ja muutenkin viimeisen vuoden sisään blogi on ollut täysin taka-alalla, koska kirjoitusinspiraatio on ollut aivan nollissa. Haluan nyt avata hieman nykytilannettani ja syitä siihen, miksi voin niin huonosti tällä hetkellä.

PS. kaikki postauksen kuvat on otettu aikaisin aamulla lenkkien yhteydessä. Aamulenkit ovat yksi niistä harvoista positiivisista asioista, joista saan tällä hetkellä nautintoa tämän kaiken keskellä.

Kaikki alkoi periaatteessa pari vuotta sitten, kun tietyt asiat aiheuttivat pahaa eripuraa perheessäni ja saivat välimme rakoilemaan. Tämä oli minulle hyvin rankkaa aikaa varsinkin alkuvaiheessa, koska olimme olleet aina niin tiivis perhe, joka tuli hyvin toimeen keskenään. Ongelmat eivät ole kadonneet mihinkään, mutta tilanne on jollain tasolla rauhoittunut siedettävämmälle tasolle. Siitä huolimatta vuosi 2017 ja vuosi 2018 olivat todella vaikeita erityisesti tästä syystä. Vuosi 2018 oli muutenkin haastava, kuten kirjoitin tässä postauksessa. Päätin vuodenvaihteessa, että 2019, eli vuosi, jolloin täytän 30, tulee olemaan elämäni paras vuosi tähän mennessä. Uskoin siihen aika vahvasti, mutta tämä kevät on pistänyt tuon uskon koetukselle.

Otsikkokin sen varmaan jo kertoo, ettei tämä vuosi ollut siitä helpoimmasta päästä. Vaikken ole kirjoitellut kauheasti blogiin kuluneen vuoden aikana, tänä aamuna herätessäni minulla oli pakottava tarve kirjoittaa tämä postaus.

Kirjoittelin viime vuodenvaihteessa siitä, miten vuosi 2017 oli yksi elämäni vaikeimmista. Kyllähän se olikin sitä, mutta näköjään sitä seurasi jollain tasolla sitäkin vaikeampi vuosi. 2018 ei todellakaan ollut helläkätinen, vaan yksi masentavimmista varmaan kymmeneen vuoteen. Monet ihmissuhteeni kokivat kolauksia ja ravisteluja, mikä oli kaikkein vaikeinta tänä vuonna. Olen nimittäin sellainen henkilö, joka ei kestä epätasapainoa ja eripuraa elämässään, joten yritän olla aina korjaamassa tilanteita, vaikken siihen pystyisikään. Jossain vaiheessa vain huomasin, että voimani ovat lopussa enkä enää voi keskittyä muiden ongelmiin, vaan minun on keskityttävä itseeni. Kevään Japanin matkan jälkeen otinkin projektikseni oman hyvinvointini, joten aloin käydä vuosien tauon jälkeen säännöllisesti hierojalla pitkien työpäivien vastapainoksi ja kävin jopa terapiassa pariin otteeseen saadakseni selkeyttä ajatuksiini ja tunne-elämän ongelmiini.